No nyt on paremmin! Tosi kiva lintuviikko on takana, jonka paras havainto ylittää mielestäni kaiken muun koskaan yllätyksellisyydessä ja erikoisuuudessa. Tunsin todella löytäneeni jotain!

Olin jälleen kerran tarpomassa Kanteleen peltoaukeilla, tällä kertaa yön pimeydessä. Heinäkurppien löytämistä oli avustamassa Kautosen Jonin ystävällisesti lainaama lämpökamera. Matkalla pellolle tunnelmaa lannisti pahasti rähisemisestä tykkäävä maanomistaja (olin tavannut hänet aikaisemminkin), joka sulki minulta kulun peltotiellä ajamalla auton eteeni. Koska liikuin jalkaisin, tilanne oli vähän odottamaton. Keskustelu alkoi aggressiolla tyyliin “Mitä vittua sinä täällä pimeässä hiippailet”. Moisen aloituksen jälkeen en osannut hillitä itseäni, enkä alkanut selittää oikeaa asiaani, joten lyhyt “keskustelu” jatkui avauksen mukaisesti. Varmaan hän oletti minun tulleen heinävarkaisiin, kun ei siellä pellolla muuta ole.

No vähän kiihtyneenä jatkoin matkaa pellolle, jossa heinäkurppia on aikaisempin vuosina viipynyt. Nyt ei noussut muuta kuin yksi taivaanvuohi. Eikä muutenkaan mennyt hyvin, tehovalaisimen akku oli jäänyt lataamatta. Siitä ei sitten ollu apua jatkossa. Puhelinkin oli jäänyt autoon - muistamisen suhteen normipäivä minulle. Sentään oli pieni perustaskulamppu taskussa.

Jatkoin sitten matkaa odotusten niityltä sänkipellolle. Paluumatkalla kierrokselta lämpökiikareilla näkyi sänkipeltosaran reunassa isohko pitkulainen kirkas lämpölaikku. Ei näyttänyt linnulta. Kuvittelin, että joku nisäkäs varmaan, mutta lähestyessäni lämpölaikku ei juossut eikä loikkinut karkuun. Loppujen lopuksi seisoin jo kohteen vieressä, jossa taskulampun valossa näkyi kasa otuksia. Olin ihan hämilläni. Mikä ihmeen juovikas hiiripoikue? Mielessä välähtivät maaoravat ja peltohiiret, mutta hetkisen päästä tajusin, että kasassa oli nippu viiriäisiä, selvästi enemmän kuin viisi, ehkä kymmenisen. Ei siis ollut edes puhelinta kuvaamista varten. Ajattelin, että josko saisin yhden käsiini todetakseni konkreettisesti havainnon oikeaksi, mutta kun kumarruin ja ojensin käteni poikue hajosi, yksi lensi pois muut juosten. Tein siis tosi tyhmästi. Menetin mahdollisuuden saada ainutlaatuinen kuva, mutta oli niin sekaisin…

Kävelin autolle ja lähdin jo ajamaan kotia kohti, kun vihdoin tuli mieleen lähiapu. Siispä soitin Heikki Vuonokarille pyynnön saapua paikalle dokumentoimaan havainnon. Heikkiä ei tarvinnut kahdesti houkutella, oli hyvin nopeasti paikalla. Käveltiin rivakasti puolentoista kilometrin taival löytöpaikalle. Ehkä olisi kannattanut viivytellä, sillä poikue oli yhä hajallaan sänkipellossa. Viisi lämpöpistettä näkyi ilman isompaa hakemista. Kuvattiin niistä yksi nuori. Muita ei haluttu häiritä.

Kirjallisuus kertoo, että naaras munii päivän välein 8 - 13 munaa, hautoo noin kolme viikkoa. Poikue pysyy yhdessä noin 50 - 70 päivää. Eli pesintä kestää kaiken kaikkiaan noin kolme kuukautta. Ensimmäiset laulavat viiriäiskoiraat kuultiin paikalla heinäkuun alussa, joten ihan pian viiriäisten voisi olettaa poistuvan.

Pidän havaintoa viiriäispoikueesta tässä vaiheessa parhaana löytönäni koskaan, mutta luulenpa havainnon arvo vesittyy jatkossa. Varmaan olen tässä vain avannut uuden tavan lämpökameran käytölle ja vastaavia löytöjä alkaa tulla lisää. Voisin olettaa, että viiriäisten laulupaikoilla kannattaa kierrellä öisin lämpökameran kera syyskesällä heti sadonkorjuun jälkeen. Ajatellaanpa vaikka rengastajaa (toivottavasti aikeissa asentaa seurantalaite), kuinka helppoa olisi ollut saada koko poikue kerralla haavin sisään.

Ei viikko muutenkaan mennyt huonosti, peräti neljä vuodenpinnaa. Tiistaina Kummelskärillä näkemäni taigauunilintu oli ensimmäinen sponde havainto minulle koskaan. Kuvitelkaa, näillä retkeilymäärillä olen lajin löytämiseltä välttynyt! Keskiviikkona oli hieno Perttu Uotilan opastama yöretki. Heinäkurppa patsasteli kirkasvalolamppujen loisteessa, kuutamo pilvettömällä taivaalla ja peltojen yllä matala usva - upeeta. Seuraavana aamuna Tolkkisen muutonhavainnointikalliolla oli vilkas muuttopäivä, parhaina sinänsä odotetut vuodenpinnat pähkinähakista ja -nakkelista, viimemainittu kävi harrastamassa kalliokiipeilyä viikkarin paikan veroisesti. Ja vielä perjantaille riitti hyvää, samainen Tolkkisten kallio ja herkkuna kiljukotka, joka haahuili itään ja etelään ja lopuksi oli iltapäivällä päätynyt pääkaupunkiseudulle.

Kiitos palautteesta - Thanks of feedback

You can send comments or ask the photographer a question by using the form below. Your comments / questions will be published on the ‘Picture of the week’ page.