Polkupyörillä Rikkarantaan ja sieltä soutaen Munaniemeen, se oli suunnitelmamme, kun pienten nyyttien kanssa lähdimme polkupyörillä matkaan silloisen retkikaverini Kalle Vartiaisen kanssa. Vartiaisten perhetuttu oli kertonut asutusta ison haukan pesästä autiotalolle johtavan polun varresta Munaniemessä. Se kiinnosti kovasti!

Nuoria poikia kun oltiin (noin 12v) täynnä seikkailumieletä, meillä ei ollut mitään tarkkaa suunnitelmaa, mutta pysähdyttiin kuitenkin illaksi Hurttasensaareen kolmen kilometrin soutumatkan jälkeen. Ongittiin ja pidettiin nuotiota, kunnes satunnainen ohisoutaja tuli muistuttamaan, että kuivuuden takia on tulenteko kielletty.

En muista miksi sitten päätettiin jatkaa soutumatkaa tyyntyneelle öiselle veden selälle parin kilometrin taipaleelle kohti Munaniemeä - ehkä oltiin vaan malttamattomia. Kalle tunsi paikat ja ohjasi meidät kohtaan josta polku autiotuvalle lähti. Oli yön pimein hetki, kun noin kilometrin kävelyn jälkeen ohitimme autiotalon synkän pihapiirin. Edelleen jatkettiin sisämaahan päin jo hieman epäuskoisina. Sitten, vanhan kaskikoivikon kohdalla männyssä aivan polun päällä oli komea risulinna, josta ponnisti iso petolintu hämärään. Kiipesin. Pesässä oli kaksi munaa ja ampiaisten kennoja. Oli varmaan ensimmäinen kerta koskaan, kun tunnistin mehiläishaukan.

Paluumatkalla rantauduimme pienelle selän saarelle, jossa oli pari käkkärämäntyä ja suopursujen varvikko - tiedättehän sellainen saaripahanen, joita on karuilla järvillä. Eikä meillä mitään peittoja ollut, vain pahainen muovi, jonka alla oli pirun kylmä nukkua kylmät aamuyön tunnit.

Ikimuistoinen reissu - näitä on nyt kiva vanhana muistaa. Eipä ollut kännyköitä, ei liivejä, enkä ole lainkaan varma, tiedettiinkö kotona edes minne menin. Ei toimisi tänään.

Elämäni ensimmäisen itse löydetyn mehiläishaukan pesän löysin vuoden - pari myöhemmin. Silloin poikaset olivat jo puolikasvuiset. Kuitenkin kun Olavi Eskelinen meni poikasia rengastamaan, ne olivat kadonneet. Saattoi olla kanahaukka tai huuhkaja, mutta ehkä kuitenkin vieraspaikkani isäntä - vanhan kansan kenties petovihainen mies - jolle menin pesän paljastamaan.

Sitten menikin lähes viisikymmentä vuotta ennen kuin löysin tämän poikasiaan vartioivan mehiläishaukan silmän. Siinä välissä olen törmännyt suuremmin hakematta lukuisiin kana- tai hiirihaukan pesiin ja useampaan merikotkan suureen risulinnaan. Mehiläishaukka on näihin verrattuna jotenkin hankala satunnaiselle metsässä kulkijalle.

Kun pesän löysin, innostuin välittömästi ajatuksesta saada poikaset satelliittiseurantaan. Asiaa selvitin ja opin, ettei se niin vaan onnistu: pitää olla luvat valmiina (parin kuukauden odotus), eikä seurantalaitteitakaan mistään kaupan hyllyltä noin vain löydy. Harmi - olisi ollut kiva saada oma löytö maailmankartalle liikkumaan.

A long awaited find to me, a nest for Honey Buzzard. It is not such a rare bird here, I would guess that within 10 kilometers of my home there are around five nesting pairs. However the species is very hidden at their nesting sites.

Kiitos palautteesta - Thanks of feedback

You can send comments or ask the photographer a question by using the form below. Your comments / questions will be published on the ‘Picture of the week’ page.